Viittomakielentulkin työ on vaikeaa ja vastuullista - sanotaan. Monet sanovat, että jo pelkästään suomalaisen viittomakielen oppiminen on vaativaa, puhumattakaan tulkkausprosessin halinnan oppimisesta. Hyvin vaikealta tuntuu myös näiden asioiden opettaminen siten, että opiskelijoilla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet suoritua hyvällä tasolla.
Kuinka naurettavaa on tässä yhteydessä kirjoittaa siis työn tai oppimisen ilosta varsinkin, kun erityisesti onnistumisen tunteesta syntyvän ilon ajatellaan usein olevan täydellisen suorituksen seurasta? On syytä tuntea iloa jos ja kun kaikki on mennyt "nappiin". Tavalla tai toisella erittäin vaativan suorituksen ollessa kyseessä tällainen täydellinen suoriutuminen on kuitenkin hyvin harvinaista ja usein mahdotonta. Miten siis viittomakielen opiskelija, opettaja tai tulkki voisi kokea työn iloa?
Itse olen viime aikoina paljon pohtinut käsitettä "riittävän hyvä". Mitä on "riittävän hyvä" suoriutuminen ja miten voisin itse oppia olemaan tyytyväinen omaan tekemiseen tällaisen riittävän hyvän suoriutumisen jälkeen? Tällaisen riittävän hyvän arviointi vaatiikin paljon sen miettimistä, mikä on juuri näissä olosuhteissa, näillä aikaresursseilla, tässä taloudellisessa tilanteessa ja nykyisellä osaamistasolla hyvää suoriutumista.Tämä myös tarkoittaa sen pohtimista, millaisista omaan työhön liittyvistä tavoitteista näissä olosuhteissa voi perustellusti luopua (ilman, että tällaisesta tavoitteiden laskemisesta tarvitsee kantaa syyllisyyttä). Erityisesti vaikeina aikoina kaikkein opettavaisinta on sen oivaltaminen, mikä omassa työssä on kaikkein tärkeintä. Tämä tarkoittaa tällaisten tärkeiden asioiden priorisointia ja sen hyväksymistä, että tällaisen aikana muiden työhön tai opintoihin kuuluvien asioiden "riittävän hyvä taso" voi olla selkeästi alempi kuin kaikkein tärkeimmistä asioista suoriutumisen taso.
Iloa voi siten kokea työpäivän jälkeen vaikkapa siitä, että "kaikki potilaat saivat lääkkeensä ja pääsivät vessaan" (kuten eräs hoitajatuttavani totesi kaoottisen päivän jälkeen sairaalassa, kun moni hoitaja oli yhtä aikaa sairaana). Jonain toisen päivänä ja toisissa olosuhteissa on mahdollista kuunnella potilasta ja tehdä hoitotoimenpiteet erityisellä pieteetillä ja tuntea tästä iloa ja ylpeyttä. Molemmat ilonaiheet ovat aivan yhtä oikeutettuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti