Miksi Humak? Opiskelijanäkökulmia opiskelupaikan valintaan

Olen Vilma Pekkarinen, 22 -vuotias paljasjalkainen helsinkiläinen. Opiskelen viittomakielentulkiksi. Innostukseni viittomakieltä kohtaan heräsi jo varhaisella iällä. Olen aina pitänyt viittomakieltä kauniina ja käytännöllisenä kielenä, mutta ammattia siitä aloin harkita vasta abi-vuotenani.

Olin siihen asti kovasti halunnut suuntautua työelämässä esittävän taiteen pariin joko musiikin, sirkuksen tai näyttelemisen saralla, mutta mikään vaihtoehdoista ei tuntunut sopivalta. Sitten tulin ajatelleeksi viittomakielen tulkin ammattia ja googlasin ’viittomakielen tulkki, koulutus’. Näin törmäsin ensimmäistä kertaa Humakiin. Luettuani enemmän viittomakielentulkin koulutusohjelmasta ja Humakista olin varma, että tässä on minun ammattini. Laitoin siis hakupaperit menemään, ainoastaan yhdet, ja ne lähtivät Humakiin.

Humakissa opiskelijasta oikeasti välitetään ja pidetään huolta. Kampuksella vallitsee hyvä, lämmin ilmapiiri ja suurimmankin stressin keskellä tietää aina saavansa apua niin kanssaopiskelijoilta kuin lehtoreiltakin. Humak-opiskelussa parasta onkin ehkä ihmiset – kaikenlaiset, kaikenikäiset, kaikenkarvaiset ihmiset.

Suosittelisin Humakia kenelle vaan, joka on kiinnostunut opiskelemaan ahkerasti kannustavassa ympäristössä erilaisten ihmisten kanssa. 

Olen Marjukka Kainulainen. Opiskelen kolmatta vuotta viittomakielentulkiksi Humakin Helsingin kampuksella. Kiinnostus viittomakieltä kohtaan kasvoi vuosien varrella, kunnes välivuoden pidettyäni rohkaistuin ja hain opiskelemaan alaa. En osannut hakiessani viittomakieltä kuin vain sormiaakkosten verran, mutta viittomakielen taitoahan ei hakiessa edes vaadita. 

Hakuvaiheessa minulle oli jotenkin täysin selvää, että hakisin Humakiin. Olin kuullut koulusta paljon hyvää ja sen lisäksi toinen kampuksista sijaitsi Helsingissä.

Parasta Humakissa on ihmiset, opiskelijat ja työntekijät. Oma ryhmäni on esimerkiksi todella tiivis ja ihana porukka, jossa on aivan mahtavaa opiskella.

Suosittelen Humakia kaikille joita kiinnostaa viittomakieli ja opiskelu hyvässä porukassa.

Oppimisen ja työn iloa

Viittomakielentulkin työ on vaikeaa ja vastuullista - sanotaan. Monet sanovat, että jo pelkästään suomalaisen viittomakielen oppiminen on vaativaa, puhumattakaan tulkkausprosessin halinnan oppimisesta. Hyvin vaikealta tuntuu myös näiden asioiden opettaminen siten, että opiskelijoilla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet suoritua hyvällä tasolla.

Kuinka naurettavaa on tässä yhteydessä kirjoittaa siis työn tai oppimisen ilosta varsinkin, kun  erityisesti onnistumisen tunteesta syntyvän ilon ajatellaan usein olevan täydellisen suorituksen seurasta? On syytä tuntea iloa jos ja kun kaikki on mennyt "nappiin". Tavalla tai toisella erittäin vaativan suorituksen ollessa kyseessä tällainen täydellinen suoriutuminen on kuitenkin hyvin harvinaista ja usein mahdotonta. Miten siis viittomakielen opiskelija,  opettaja tai tulkki voisi kokea työn iloa?

Itse olen viime aikoina paljon pohtinut käsitettä "riittävän hyvä". Mitä on "riittävän hyvä" suoriutuminen ja miten voisin itse oppia olemaan tyytyväinen omaan tekemiseen tällaisen riittävän hyvän suoriutumisen jälkeen? Tällaisen riittävän hyvän arviointi vaatiikin paljon sen miettimistä, mikä on juuri näissä olosuhteissa, näillä aikaresursseilla, tässä taloudellisessa tilanteessa ja nykyisellä osaamistasolla hyvää suoriutumista.Tämä myös tarkoittaa sen pohtimista, millaisista omaan työhön liittyvistä tavoitteista näissä olosuhteissa voi perustellusti luopua (ilman, että tällaisesta tavoitteiden laskemisesta tarvitsee kantaa syyllisyyttä). Erityisesti vaikeina aikoina kaikkein opettavaisinta on sen oivaltaminen, mikä omassa työssä on kaikkein tärkeintä. Tämä tarkoittaa tällaisten tärkeiden asioiden priorisointia ja sen hyväksymistä, että tällaisen aikana muiden työhön tai opintoihin kuuluvien asioiden "riittävän hyvä taso" voi olla selkeästi alempi kuin kaikkein tärkeimmistä asioista suoriutumisen taso.

Iloa voi siten kokea työpäivän jälkeen vaikkapa siitä, että "kaikki potilaat saivat lääkkeensä ja pääsivät vessaan" (kuten eräs hoitajatuttavani totesi kaoottisen päivän jälkeen sairaalassa, kun moni hoitaja oli yhtä aikaa sairaana). Jonain toisen päivänä ja toisissa olosuhteissa on mahdollista kuunnella potilasta ja tehdä hoitotoimenpiteet erityisellä pieteetillä ja tuntea tästä iloa ja ylpeyttä. Molemmat ilonaiheet ovat aivan yhtä oikeutettuja!