Levottomat kädet

Levottomat kädet ruokapöydässä piirtämässä ainutkertaista koreografiaa ilmaan, kun kuvittelen, ettei pelkkä puhe riitä. Niitä ei pysty hillitsemään, sillä ne haluavat olla osa keskustelua – selvästikin. Näiden levottomien käsien vuoksi, olen joutunut pulittamaan aikoinaan viisi markkaa (!) lattialle ruokailun yhteydessä huidotun, pirstaleiksi särkyneen lautasen vuoksi.

Levottomat kädet tanssimassa tietokoneen koskettimilla. Loputtomasti alkuja ja loppuja. Keskeneräisiä ja valmiita ajatuksia. Pitkiä ja monimutkaisia rakenteita. Tiivistämistä, oivalluksia,  palautetta, kysymyksiä, iloa, ohjeita, kirjaimia, hymiöitä. Parhaimmillaan tuottamassa tärkeitä sanoja.

Levottomat kädet taskussa. Avaimet. Viiden sentin kolikko. Tammenterho?!? Miten se on sinne joutunut. Ajatukset vaeltavat lapsiini ja kaikkeen siihen, mikä elämässä on tärkeää. Hypistelen viiden sentin kolikkoa ja yht’ äkkiä ihmettelen, miksi levottomat käteni ovat taskuun ajautuneet. Eihän se edes ole tässä tilanteessa sopivaa. Otan nopeasti ne pois taskusta. Hymyilyttää.

Se, mistä levottomat käteni pitävät, on viittomakieli. Vieläkin yli kahdenkymmenen vuoden päästä tuntuu ihan yhtä siistiltä osata viittoa kuin silloin aluksi. Se on oikeasti kaunista, niin kuin joskus kuulee tulkkaustoimeksiannon jälkeen jonkun ”kivikuulevan” sanovan. Se on usein suorastaan lumoavaa. Koen oloni etuoikeutetuksi, koska olen päässyt osaksi tätä maailmaa, viittomakielistä maailmaa. Taito viittoa on yksi parhaista asioista, mitä nämä levottomat kädet osaavat.

Juuri nyt olen haastanut levottomat käteni kirjoittamaan tätä blogia. Levottomat kädet tekevät työtä sekä tietokoneen näppäimillä suomen kielen kanssa että vapaassa tilassa edessäni suomalaisen viittomakielen parissa. Tämän blogikirjoituksen innoittajana toimi Knit ’n’ Tag –tapahtuman koskettavat puut Ruttopuistossa (ks. kuva 1.).  Jos sinun levottomat kätesi osaavat viittoa, niin ota ne nyt esille, laita nyrkkiin, nosta etusormet pystyyn, pidä tämä käsien asento (käsimuoto /G/) seuraavien rivien ajan ja viito:

   Täh? Virkattua
   metsää mä ihmettelen.
   Yksin hymyilen
   tähtiä sydämiä
   lähellä, ihmettelen.

Kuva 1.

Tämä ei ole kiitosruno rakastajalle, eikä missään nimessä valitus (Suosituin tanka-runouden käyttömuoto on sen pitkän historian ajan ollut toimia salaisena viestinä rakastavaisten välillä. Tanka-runojen luonnetta kuvataan valittavaksi. (Wikipedia 2012.)), vaan kiitosruno kaikille Knit ’n’ Tag -tapahtuman näytteillepanoon osallistuneille levottomille käsille. Aivan mahtavaa. Löysin yllättäen itseni hymyilemästä keskellä Helsinkiä. Voimaannuttava kokemus.

Mitä nyt? Levottomat kädet pysähtyvät, niitä paleltaa. Vielä pari kuvaa. Zoomaa, laukaise ja vangitse. Kauniita värejä. Vaivannäköä ja iloa. Lämpöä ja huumoria. Luovuutta. Taitoa. Levottomat kädet kohmeessa. Pakko lopettaa. Ja pakko myöntää, että alkaa olla syksy. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levottomat kädet kaipaavat suojaa, sormikkaita tai rukkasia, mitä vain pysyäkseen lämpiminä. Linssisuojus paikoilla ja virta pois päältä. Tämä oli tällä kertaa tässä.

Minun levottomat käteni tuntuvat löytäneen merkityksensä. Merkitystä ja merkityksellisiä kokemuksia myös sinun levottomille, levollisille, tms. käsillesi.

=) Outi M

Lähde: Wikipedia. 2012. Tanka.Viitattu 10.11.2012. Saatavilla: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tanka

jk. Tässä vielä muutama makupala Ruttopuistosta:

Kuva 2.

 

Kuva 3.

                                                            

Kuva 4.

Knit ’n’ Tag Ruttopuistossa 25.8.-27.9.2012:

Kuva 1. (puu 53) Knit or Die – ryhmän puu

Kuva 2. (puu 134) Puu: Se oikea

Kuva 3. vasemmalta oikealla neljä etummaista puuta

             (puu 29) Nuorten toimintakeskus Kipinän/Hgin kaupungin nuorisoasiainkeskus puu      

             (puu 28) Helena Pereiran puu
             (puu 26) Jakomäen nuorisotalon/Hgin kaupungin nuorisoasiainkeskus puu
             (puu 27) Harjun nuorisotalon/Hgin kaupungin nuorisoasiainkeskus puu

Kuva 4. (puu 4) Niina Rauhan puu

Kuvat: Outi Mäkelä

Oppimisen ja työn iloa

Viittomakielentulkin työ on vaikeaa ja vastuullista - sanotaan. Monet sanovat, että jo pelkästään suomalaisen viittomakielen oppiminen on vaativaa, puhumattakaan tulkkausprosessin halinnan oppimisesta. Hyvin vaikealta tuntuu myös näiden asioiden opettaminen siten, että opiskelijoilla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet suoritua hyvällä tasolla.

Kuinka naurettavaa on tässä yhteydessä kirjoittaa siis työn tai oppimisen ilosta varsinkin, kun  erityisesti onnistumisen tunteesta syntyvän ilon ajatellaan usein olevan täydellisen suorituksen seurasta? On syytä tuntea iloa jos ja kun kaikki on mennyt "nappiin". Tavalla tai toisella erittäin vaativan suorituksen ollessa kyseessä tällainen täydellinen suoriutuminen on kuitenkin hyvin harvinaista ja usein mahdotonta. Miten siis viittomakielen opiskelija,  opettaja tai tulkki voisi kokea työn iloa?

Itse olen viime aikoina paljon pohtinut käsitettä "riittävän hyvä". Mitä on "riittävän hyvä" suoriutuminen ja miten voisin itse oppia olemaan tyytyväinen omaan tekemiseen tällaisen riittävän hyvän suoriutumisen jälkeen? Tällaisen riittävän hyvän arviointi vaatiikin paljon sen miettimistä, mikä on juuri näissä olosuhteissa, näillä aikaresursseilla, tässä taloudellisessa tilanteessa ja nykyisellä osaamistasolla hyvää suoriutumista.Tämä myös tarkoittaa sen pohtimista, millaisista omaan työhön liittyvistä tavoitteista näissä olosuhteissa voi perustellusti luopua (ilman, että tällaisesta tavoitteiden laskemisesta tarvitsee kantaa syyllisyyttä). Erityisesti vaikeina aikoina kaikkein opettavaisinta on sen oivaltaminen, mikä omassa työssä on kaikkein tärkeintä. Tämä tarkoittaa tällaisten tärkeiden asioiden priorisointia ja sen hyväksymistä, että tällaisen aikana muiden työhön tai opintoihin kuuluvien asioiden "riittävän hyvä taso" voi olla selkeästi alempi kuin kaikkein tärkeimmistä asioista suoriutumisen taso.

Iloa voi siten kokea työpäivän jälkeen vaikkapa siitä, että "kaikki potilaat saivat lääkkeensä ja pääsivät vessaan" (kuten eräs hoitajatuttavani totesi kaoottisen päivän jälkeen sairaalassa, kun moni hoitaja oli yhtä aikaa sairaana). Jonain toisen päivänä ja toisissa olosuhteissa on mahdollista kuunnella potilasta ja tehdä hoitotoimenpiteet erityisellä pieteetillä ja tuntea tästä iloa ja ylpeyttä. Molemmat ilonaiheet ovat aivan yhtä oikeutettuja!